Edellisestä kirjoituksestani on jo aikaa. Viime kuukaudet ovat menneet ihmetellessä tämän erikoisen olennon suloisuutta. Olen ihmetellyt sitä, mitä rakkaus, arvostus ja turva voivat saada aikaan näin vähässä ajassa. Kaikilla ei ole ollut varmaan yhtä helppoa rescuekoiriensa kanssa, mutta minun ja Rican yhteiselo sujuu pienien alkuhaasteiden jälkeen kuin tanssi.
Ainoat asiat, joka pikkuista vielä hiukan pelottavat, ovat: 1) ääni, joka lähtee matkalaukkujen kolahduksista 2) vieraiden ihmisten liikkuminen äänekkäästi meillä kotona silloin, kun Rica on unten mailla. Uskon, että myös näistä peloista toivutaan ajan kanssa. Rican elpyminen on ollut todella nopeaa. Se näyttääkin aivan erilaiselta kuin tullessaan, saati sitten verrattuna Romania-aikoihin.
Uusia opittuja asioita ovat muun muassa luoksetulo, istuminen, maatemeno ja hyppääminen. Rica nauttii siitä, että saa olla mamille mieliksi ja temppuilla. Sen vauhti on ihan hurja välillä. Luulen, että agilityaineksia hänessä olisi. Juoksutan koiratyttölaumaani vapaana metsässä ja kaikki ovat ihmeellisesti edelleen tallella :). Rica on siis selvästikin päättänyt, että tämä on minun perheeni ja kotini.
Sinkkuihmisenä koen, että nämä tytöt todella ovat tällä hetkellä minun perheeni. Joitakin se voi säälittää tai jopa huvittaa, mutta minulle nämä pienet pirpanat ovat korvaamattomia ystäviä ja perheenjäseniä, jotka ymmärtävät sanattomat huokaukseni ja tarvittaessa nuolevat kyyneleetkin poskiltani. Rica selvästikin tunnistaa niitä tunteita, joita välillä koen yksin ollessani. Mitä myötätuntoa ja lohdutusta saankaan siltä osakseni! Luulen, että tunne on molemminpuoleinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti